Neuvotellaanpa rauhasta - jälleen kerran.

3.9.2010

 

Valtaisan ja innokkaan optimismin myötä aloitettiin vihdoin ja viimein Lähi-idän rauhanneuvottelut, jälleen kerran myös Washingtonissa ja tietysti USA:n presidentin sponsoroimana. Tilaisuus jota ei saa hukata - ainutkertainen mahdollisuus - nyt jos koskaan - älkää antako terroritekojen hämärtää kokonaisuutta jne. Iskulauseet olivat toinen toistaan mahtavimpia ja niiden avulla haluttiin antaa ymmärtää että molemmat osapuolet olivat nyt kerta kaikkiaan tosissaan ja sitoutuneita saavuttamaan rauhan tekemällä raskaita ja kipeitäkin kompromisseja sen eteen.

En edes muista monennetko neuvottelut ovat nyt kyseessä. Mutta aina kun USA:ssa vaihtuu presidentti alkavat myös rauhanneuvottelut Israelin ja palestiinalaisten kesken. Yhtä monta kertaa kuin ne on aloitettu on myös palattu takaisin lähtöruutuun, joskus jopa muutama metri senkin taakse. Kolumnistin pessimismi ei suinkaan tarkoita sitä että olisin jotenkin rauhaa vastaan, pois sellainen ajatus. Kannatan rauhaa koko sydämestäni mutta asetelmat jotka ovat jälleen kerran pöydällä eivät anna optimismille juurikaan sijaa. Obama koettaa runnoa neuvotteluja päätökseen ja samalla kiinnittää median huomion pois epäonnistumisistaan sekä sisä - että ulkopolitiikassa. Kannatus on romahtanut puolessatoista vuodessa huimasta 85%:sta alle viiteenkymmeneen, valitettavaa on että sama mittaus tehtiin USA:n muslimien piirissä ja he tukevat Obamaa 78%:sesti, no kukapa ei omaansa kannattaisi.

Mahmoud Abbasilla on vieläkin huonommat neuvotteluasemat kuin oli aikanaan Arafatilla Camp Davidissa kesällä 2000. Arafat oli sentään olemattoman valtion presidentti, ainakin omasta mielestään, tosiasiassa PA:n puhemies. Abbas ei ole enää edes presidentti, mandaatti loppui viime tammikuussa ja hän koettaa esiintyä PA:n nimissä omaamatta täyttä kannatusta edes omiensa keskuudessa. On tietysti hyvä että joku istuu neuvottelupöytään ja koettaa olla tekemässä jotakin valtiomiestekoa, mutta ongelma on se että sisäpoliittisesti PA:n hallitusvalta on Hamasilla. Se on sitä ainakin ensi tammikuun vaaleihin saakka ja Hamas vastustaa henkeen ja vereen kaikkia neuvotteluja Israelin kanssa, niin suoria kuin epäsuoriakin.

Vauhdittaakseen kantansa ilmaisemista Hamas ilmoitti jo viime viikolla että se tulee järjestämään iskuja Israelia kohtaan ja samalla torpedoimaan neuvotteluja. Tähän mennessä (3.9.) se on tehnyt kaksi iskua joista ensimmäisessä kuoli 4 siviiliä, heistä yksi oli raskaana oleva nainen. Heidät ammuttiin autoonsa Hebronin lähistöllä, takaa tulleesta autosta tulitettiin konepistooleilla uhrien auto seulaksi ja kun se pysähtyi teloitus varmennettiin lähietäisyydeltä. Seitsemän pientä lasta jäi orvoiksi, toisella pariskunnalla oli kuusi lasta ja toisella vain yksi. Hamas julisti teon sankarilliseksi osoitukseksi vastarinnan voimasta ja ilmoitti sellaisten jatkuvan. Myös Gazassa väkijoukot juhlivat tapausta ja teon tekijöitä ylistettiin voiton sankareiksi. Arvomaailmansa kullakin, mutta jos tällaisen teon tekijät ovat jonkinlaisia sankareita niin jossain on jotain perusteellisesti pielessä.

Päivää myöhemmin tehtiinkin uusi yritys, nyt onnistuttiin vain haavoittamaan kahta israelilaista settleriä heidän onnistuttua pakenemaan autosta pimeään iltaan. Hamas otti jälleen vastuun mutta pahoitteli samalla sitä että sionistiset viholliset pääsivät pakoon. Mutta he aikovat jatkaa yrityksiään. Syyrian puolelta on tuotu vapaaehtoisia ja kuljetettu heitä Hamasin Länsirannan tukikohtiin, se on nyttemmin helppoa koska USA oli vaatinut Israelia poistamaan tiesulkuja jotta palestiinalaisilla olisi mahdollisuus vapaaseen liikkumiseen. Tämä oli siis tulos, USA näyttää jatkavan edelleen israelilaisten uhraamista pitääkseen palestiinalaiset tyytyväisinä ja rohkaistakseen samalla Hamasia ja kumppaneita toteuttamaan omaa näkemystään Israelin olemassaolosta.

Neuvottelijoilla on toki muitakin ja huomattavasti laajamittaisempia ongelmia ratkaistavanaan kuin Hamasin iskut, joskin ihmishenkien menetystä ei voida milloinkaan korvata eikä asettaa maallisten näkemysten edelle. Palestiinalaishallinnon uskonnollisten asioiden ministeri Mahmoud Al-Habbash julisti viime perjantaina (27.8.2010) että Jerusalem tulee olemaan kynnyskysymys koko neuvottelujen onnistumiselle. Hän mainitsi mm seuraavaa: "Jerusalem voi sytyttää tuhat ja yksi sotaa. Niin kauan kunnes Jerusalem tulee Palestiinan valtion pääkaupungiksi, ei tule olemaan rauhaa. Termi "sota" ei poistu sanavarastostamme niin kauan kun Jerusalem pysyy miehitettynä. Jos Jerusalemia ei kunnioiteta, jos sitä häväistään, jos se menetetään se jättää oven avoimeksi kaikelle vastarinnalle ja kaikenkaltaiselle sodalle.

Jerusalem ei ole vain yksi kaupunki, Al Aqsa ei ole vain yksi moskeija. Jerusalem on avain rauhaan. Kunnes Jerusalem palautuu palestiinalaiseksi kaupungiksi jollainen se on ollut kautta historian, Palestiinan pääkaupunkina ja Palestiinan kansan pääkaupunkina ja kaikkien muslimien sydämen kaipausten kohteena, niin kauan kun nämä asiat eivät ole tällä tavoin - ei tule myöskään olemaan rauhaa. Ilman Jerusalemia ei tule olemaan pysyvää vakauden tilaa."

Kolumnisti on tutkinut historiaa jonkin verran, myös muista kuin islamilaisista lähteistä eikä muista mistään milloinkaan lukeneensa valtiosta nimeltä Palestiina saatikka sitten Jerusalemista sellaisen pääkaupunkina. Pres. Obamalle historia näyttää myös tulleen yllätyksenä, muistelen hänen kampanja-aikaansa v.2008 jolloin mies kävi sekä Israelin puolella että Ramallahissa. Israelilaisille hän sanoi Jerusalemin olevan ja pysyvän heidän ikuisen jakamattomana pääkaupunkinaan, palestiinalaisille hän sanoi seuraavana päivänä ettei hän sitä ihan oikeasti edes tarkoittanut. Tottakai se kuuluu teille siinä kuin juutalaisillekin. Hän sanoi vain tarkoittaneensa että Jerusalemia ei tulisi enää jakaa piikkilanka-aidoin ja barrikadein (kuten edellinen islamilainen miehittäjävaltio Jordania teki vuosien 1948 ja 1967 välisenä aikana). Kairossa 2009 keväällä Obama totesi että olisi kai viisainta jos Jerusalemin katoilla liehuisivatkin YK:n liput, se voisi olla paras ratkaisu kaikille. Varmaan seuraavaksi ehdotetaan EU:n lippuja samaa tarkoitusta varten. Palestiinalaisille kelpaavat kuitenkin vain ja ainoastaan heidän omat lippunsa yhtä varmasti kuin Israelillekin vain heidän omansa.

Huolimatta virallisen aseman puuttumisesta Abbasilla on jonkinlainen kannatuspohja omiensa keskuudessa tehdyn mielipidemittauksen tuloksena. Se ei kylläkään osoita neuvottelijoille suurtakaan onnistumisen mahdollisuutta mutta määrittelee kuitenkin Abbasille jonkinlaiset eväät joita mutustella ja reunaehdot joiden puitteissa voi liikkua. Tutkimuksen oli tehnyt AWRAD - Arab World for Research & Development ja se julkaistiin 28 elokuuta ja on siten verraten tuoreena hyvin suuntaa antava ja mitä ilmeisimmin tarkoitushakuisesti ajoitettukin juuri näitä neuvotteluja silmällä pitäen.

Vastaajista 73% sanoi aseellisen vastarinnan Israelia kohtaan olevan joko: välttämätöntä, toivottavaa tai hyväksyttävää kun tavoitteena on saavuttaa itsenäinen Palestiinan valtio.

Vieläkin huolestuttavampaa oli kysymys valtion rajoista. 78,2% sanoi olevan välttämätöntä että Palestiinan rajat määritellään Jordan virrasta Välimereen olevalle alueelle, joka tarkoittaa sitä että juutalaiset voivat jäädä asumaan Palestiinaan toisen luokan kansalaisina ns dhimmi-statuksen alaisina jos tunnustavat islamin ylivallan. Vain 17,7% oli sitä mieltä että kahden valtion malli olisi tyydyttävä ratkaisu.

Kysymys Jerusalemista oli vieläkin selkeämpi. Vastaajista 84,1% oli sitä mieltä että on välttämätöntä saada haltuun koko kaupunki huolimatta mahdollisesta kahden valtion mallista. Vain 10,3% tyytyisi jaettuun kaupunkiin kahden valtion mallissa.

Eräs neuvotteluissa eteen nouseva kysymys koskee aseistautumista, Israel on edellyttänyt että mahdollinen Palestiinan valtio olisi demilitarisoitu, siis siltä puuttuisi raskas aseistus, kyselyyn vastanneista 75% piti ajatusta täysin mahdottomana.

Viimeinen kysymys koski kahden valtion mallia, 42,3% oli ehdottomasti sitä mieltä että Palestiina ja juutalaisvaltio eivät voi olla olemassa yhtä aikaa Lähi-idässä ja elää rauhassa. Israel täytyy joko tuhota valtiona tai sitten heidät pakkosiirretään jonnekin muualle.

Tulee myös tiedostaa se tosiasia että Mahmoud Abbasilla ei ole lopullista valtaa allekirjoittaa sitovia päätöksiä, hän koettaakin kerätä mahdollisimman paljon pisteitä kotiin ja sysätä epäonnistumiset Netanyahun harteille. Asetelma on kokonaisuutenakin enemmän kuin vaikea, neuvotteluja käydään USA.ssa ja siis samalla mahdollisimman kaukana kriisipesäkkeistä. Kotiin aikanaan palatessaan Abbasilla on vastassa Hamas joka torpedoi kaikkea mikä liikkuu, sen lisäksi omat joille hänen pitäisi saada aikaan valtio Jordanista Välimereen. Kaiken taustalla kummittelee rahallinen apu, lahjoitukset ja lainat joiden varassa korruptoitunut palestiinalaishallinto elää mukavasti. Kolumnistin pessimismi on tätäkin taustaa vasten perusteltua, miksi rehkiä ja yrittää repiä köyhältä kansalta veroina irti jotakin kun vaihtoehtona on pitkittää pakolais- ja valtio-ongelmaa niin kauan kuin maailma on lypsettävänä ja rahaa tulee sisään tekemättä mitään itse.

Iran ei luonnollisestikaan malta pitää sekään näppejään erossa Israelista. Sionistisen hallinnon kukistaminen ja Jerusalemin vapauttaminen vääräuskoisen miehittäjän sietämättömän raskaasta ikeestä on toki motiivi aivan islamin opin parhaasta päästä. Siksi sitä täytyy kannustaa ja auttaa kaikin mahdollisin keinoin. Niinpä Hizbollah on saanut jatkuvasti uusia ase- ja rakettitoimituksia, rahaa ja sotilasteknologista apua Persianlahden häirikkövaltiolta. Syyria on kahden vaiheilla, yhtäältä sitä sitoo yya-sopimus Iranin kanssa ja toisaalta rahallisesti turvallisempi yhteistyö saudien kanssa.

Golan halutaan takaisin mutta jos syntyy aseellinen yhteenotto Israelin kanssa niin historia toistaa jälleen itseään ja Syyrian kannalta erittäin huonossa merkityksessä. Neuvottelut joita on yritetty käydä vaivihkaa ja salassa kariutuvat samalla kun Syyrian armeija saa jälleen kerran selkäänsä. Pres. Assadin asema ei ole suinkaan niin vahva että hän kestäisi uuden tappion mukanaan tuoman häpeän, toisaalta ainahan arabit ovat osanneet kääntää tappion voitoksi, kyse on vain sananvalinnoista. Siksi Syyria on valinnut strategisesti selkärangattomamman vaihtoehdon, aseistaa ja tukea Hizbollahia ja saada se toimimaan keihäänkärkenä (ja samalla tykinruokana) Israelia vastaan. Mukana ollaan tiedustelun ja asetoimitusten kautta, samoin aktiivisessa propagandassa mutta suoraa aseellista osallistumista Israelia vastaan presidentti Bashar Assad koettaa välttää viimeiseen saakka. Kaiken takana on luonnollisesti Iran jolla on omat intressinsä myös USA:n jäljiltä vapautuneen Irakin suhteen.

Israel ei varmasti halua osoittaa aseellista voimaansa neuvottelujen aikana, sehän antaisi jälleen kerran Abbasille oivan syyn vetäytyä neuvotteluista, pakittaa takaisin Ramallahiin ja syyttää Israelia sodan lietsomisesta. Tähän satsaavat sekä Hamas, Syyria, Hizbollah että Iran ja tekevät kaikkensa saadakseen aikaan tilanteen jossa Israelin on pakko iskeä jälleen kerran. Melkoisia haasteita ottaen huomioon että neuvotellaan rauhasta, tai ainakin sen nimikkeen alla istutaan vastakkaisilla puolilla pöytää. Abbas koettaa pitkittää kaikkea mahdollista sopimista ennen syyskuun 26. päivää jolloin Israelin 10 kk pitkä rakentamiskielto päättyy. Jos sitä ei jatketa niin Abbas saa jälleen oivallisen tekosyyn vetäytyä neuvottelemasta koska Israel tuhoaa neuvottelujen ilmapiirin aggressiivisella rakentamisella ja käyttäytymisellään maan todellisia omistajia kohtaan. Toisaalta Netanyahu on sitoutunut Knessetiin olematta jatkamatta rakennuskieltoa, jos hän peruu sen niin hallitus kaatuu, edessä uudet vaalit ja neuvottelut keskeytyvät useiksi vuosiksi. Oravanpyörä jolle ei tunnu löytyvän päätä sen koommin kuin häntääkään.

Irak.

USA ilmoitti sotatoimiensa päättyneen Irakissa ja vastuu siirtyy maan hallitukselle. Helpommin sanottu kuin tehty. Iran ja shiiat ovat odottaneet tätä kuin kuuta nousevaa ja maassa alkavat tai jatkuvat pommi-iskut ja terrori toisiaan vastaan. Shiiat ja Iran tulevat todennäköisimmin nousevaan jonkinlaiseen hallitusvaltaan ennemmin tai myöhemmin. Kurdit hamuavat itsenäisyyttään ja sekoittavat samalla sekä Turkin että Syyrian ja Iranin mukaan soppaan. Rauhasta ei kannata edes puhuakaan, sellaista asetelmaa tuolla alueella on aivan turha odottaa. Eräs taustavoittajista on kuitenkin Israel vaikka siitä ei pidetä suuremmin meteliä.

US:n lopetti aktiiviset sotatoimet ja kotiutti sotilaansa 1.9.2010, jäljelle jäi kuitenkin 50.000 miehen suuruinen avustajajoukko mutta ilman raskasta aseistusta. Koko valtava sotakoneisto puretaan, komentokeskukset, tutka-asemat, panssarit, varikot, lentoase, huolto ja viestintäkeskukset. Niitä ei katsota tarpeelliseksi rahdata takaisin kotimaahan, osa oli jo hieman vanhentunutta, osa taas sen verran käytettyä että Pentagon katsoi viisaammaksi jättää ne Lähi-itään.

Kuwaitiin muodostettiin USA:n suurin ulkomainen asevarikko, pääasiassa turvaamaan Persianlahden alueen huoltoa ja kalustoreserviä. Toinen lähes yhtä suuri varikko muodostetaan Israeliin, Haifan lähellä sijaitsevaan Ramat David tukikohtaan sekä Negeviin Hazerimin tukikohtaan. Israel saa ostaa pilkkahintaan parhaat päältä ja kaiken mitä haluaa, loput myydään, pääasiassa Afrikan ja itäisen Euroopan maihin. Kaupan lisänä Israel saa ostaa valtavan määrän polttoaineita, lentopetroolia (kerosiiniä) dieseliä, bensiiniä ja voiteluaineita lähes 2 miljardin dollarin arvosta. Signaali sotaa havitteleville islamilaisille maille, täällä ollaan valmiina. Israelin asevoimien kalusto vahvistui useilla tuhansilla kalustoyksiköillä sillä USA:n armeijalla ei ollut Irakin sodassa käytettävissään mitään vanhaa ja käytöstä poistumassa olevaa kalustoa. Vastaavat polttoaineostot edelsivät myös aikaisempia sotia, joskaan ei milloinkaan tällaisessa mittakaavassa. Israelin puolustuskoneisto on varautunut kolmen rintaman sotaan, Hamas lounaasta, Hizbollah (Libanon) pohjoisesta ja Syyria koillisesta. Rauhalla tuntuu olevan kova hinta, samalla kun siitä neuvotellaan valmistaudutaan sotaan. Lisänä vielä tapaus Iran, siitä seuraavassa.

Iran jälleen kerran.

Heinäkuun lopulla käynnistettiin vuosikausien projekti, Bushehrin ydinvoimala Persianlahden rannalla. Siinä veli venäläinen osoitti jälleen kerran luotettavuutensa sopimuskumppanina. USA:n kanssa oli sovittu että reaktoria ei käynnistetä ennen kuin rauhanneuvottelut on saatu jonkinlaiseen päätökseen, Obama ja Medvedev olivat sopineet asiasta ns Hampurilaiskeskustelussa heinäkuussa Washingtonissa. Iran painosti kuitenkin samaan aikaan ja uskoisin että kyse oli rahasta, maa on velkaa Venäjälle valtavia summia ja jos sinne isketään joko Israelin tai USA:n tai molempien toimesta niin tuloksena saattaa olla Iranin maksukyvyn heikentyminen jolloin osa saatavista siirtyisi mappiin viisi. Niinpä Venäjä käynnisti reaktorin ennen aikojaan ja käynnisti samalla uusien strategisten asetelmien muodostumisen.

USA:n suurin ajankohtainen pelko ei ole Iran ja sen mahdollinen ydinase vaan miten Israel näkee asian ja toimii omalla tavallaan. Rauhanneuvottelut edessä, USA:n talous alamaissa ja odottaa vain kuplan puhkeamista, Obaman kannatus kasvaa alaspäin kuin se kuuluisa lehmän häntä. Maailman talous ei kestä uutta öljykriisiä ja raakaöljyn hinnan moninkertaistumista. Vielä eikä suinkaan vähäpätöisempänä asiana - USA:n kongressivaalit marraskuussa ja sen jälkeen lähestyvät presidentinvaalit joissa Obama tavoittelee toista nelivuotiskautta. Isku Iraniin ja sen mukanaan tuomat globaalit reaktiot vaikuttaisivat kaikki kielteisesti hänen mahdollisuuksiinsa jatkaa toinen kausi Valkoisessa talossa. Ja kaikki riippuukin yhtäkkiä siitä mitä Israel tekee tai jättää tekemättä. Niinpä Obama tarjosi - ei enää keppiä ja halveksuntaa, vaan ylintä ystävyyttä ja porkkananippua sieltä parhaasta päästä. Osa siitä oli Irakin ylijäämäkalustoa ja polttoaineita mutta parempaakin oli tarjolla.

USA lähetti Persianlahdelle toisen lentotukialuksen Harry S. Trumanin siellä jo entuudestaan olevan Eisenhowerin lisäksi. Se sitoutui samalla täydelliseen ydinsateenvarjoon (nuclear umbrella) Irania kohtaan, tarkoittaa siis sitä että jos sieltä ammutaan Israelia kohti jotakin hiemankin epäilyttävää niin USA tekee vastaiskun jolla Iran palautetaan jonnekin rauta - ja kivikauden välimaastoon. Sen lisäksi USA toimittaa Israelin avuksi ja siis sen komentovallan alaisuuteen kaksi ydinkäyttöistä sukellusvenettä, toinen hyökkäysvene ja toinen taktiseen reserviin, kummassakin on ohjuksia, niin risteily sellaisia kuin taktisiakin ja osa niistä on varustettu myös ydinkärjillä. Vastaavasti kuin Israelin Dolphin-luokan veneet Omanin lahdella. Lisäksi Israel saa ostaa Lokheed-Martin F-35 Stealth pommikoneita, siis tutkassa näkymättömiä ja maailman ehkä parhaan hävittäjän, saman tehtaan F-22 Raptorin, joka sekään ei näy tutkassa. Yhteinen ohjuspuolustusjärjestelmä ajanmukaistetaan samoin tutkat ja satelliittivalvonta. Kaikki tämä jos Israel pidättäytyy iskemästä Iraniin ainakin jonkin sovitun ajan sisällä. Edellyttäen luonnollisesti ettei Iran tee aloitetta millään rintamalla, siis Hamas, Hezbollah ja Syyria rintamilla tai niiden välityksellä.

Taloudellinen apu ja öljy- sekä kaasukenttien hyödyntäminen, avaruusteknologian lisääminen ja mitä kaikkea ensinkään. Yhtäkkiä Obama onkin havainnut että oikeat viholliset ovatkin islamilaisista maista lähtöisin ja ainoa tosi ystävä löytyykin Israelista.

Iran ei jäänyt nuolemaan näppejään vaan on jatkanut uhitteluaan ja omaa propagandaansa. He ovat kehittäneet oman risteilyohjuksensa jota eivät tutkat havaitse, samoin maan merivoimat on varautunut tuhoamaan sota-aluksia pienillä itsemurhaisku-veneillä. Ne ovat erittäin nopeita ja vaikeasti havaittavia ja niiden avulla pyritään luomaan pelotetta USA:n Persianlahdella olevaa laivastoa kohtaan.

He ovat laukaisseet oman satelliitin ja pitkän kantaman ohjusvarasto on valmiina tuhoamaan Israelin. Maan asevoimien esikuntapäällikkö ilmoitti viikko sitten julkisesti kv-lehdistölle - sionistihallitukselle ja suurelle saatanalle (USA:lle) tiedoksi, jos meitä kohtaan ammutaan mistä päin tahansa, me tulemme tuhoamaan ensiksi Dimonan ydinlaitoksen ja sitten koko Israelin.

Toisin sanoen vaikka ulko-Mongolia ampuisi Iraniin ohjuksen niin se ampuisi kostoiskun Israeliin. Omituista logiikkaa mutta näinhän se noissa maissa menee. Juutalaiset ovat aina syyllisiä aivan kaikkeen.

Iran on mielestään hyvin varautunut myös sotilaallisen ensi-iskun torjumiseen. Nykyaikainen sota ei ala enää suoralla pommitus - tai sotilasiskulla vaan tuhoamalla vastustajan viestintäyhteydet ja elektronisen liikenteen. Sitä varten useat maat, myös Israel ovat kehittäneet risteilyohjuksia jotka on varustettu EMP-pommilla (Elektro-Magnetic-Pulse). Ne tuhoavat ja lamauttavat kaiken sähköisen liikenteen, sellaisen joka on sillä hetkellä toiminnassa. Näitä pommeja lähetetään useina perättäisinä sarjoina jolloin tuhotaan myös samalla hetkellä automaattisesti käynnistyvät varavoimalähteet.

Iran on varautunut tähän hyvin, ainakin mielestään. Heillä on noin 30 eri valvonta-asemaa jotka toimivat samalla sotilaallisen viestiliikenteen keskuksina. Niihin jokaiseen on rakennettu kolminkertaiset varajärjestelmät joilla varmistetaan toimivuus kaikissa olosuhteissa. Paitsi tietysti silloin jos se kolmaskin tuhotaan. Uskoisin että sekä USA että Israel ovat varautuneet myös näihin mahdollisuuksiin.

Suomessa harvinaisen vähän arvostettu mies, mutta maailmalla ja etenkin Israelissa sitäkin enemmän, nimittäin entinen IAEA:n ydinlaitosten tutkimusjohtaja Olli Heinonen sanoi pari viikkoa sitten että Iranilla on raaka-ainetta kahteen ydinpommiin. Se täytyy kuitenkin rikastaa vielä kuudesta prosentista 95:en jotta se olisi aseluokan tavaraa. Siihen menee aikaa arviolta puoli vuotta jona aikana Iran saa valmiiksi ainetta jo kolmanteenkin pommiin. Teknologia siitä eteenpäin alkeellisen peruspommin valmistamiseen on suhteellisen yksinkertaista, mutta se täytyy kuitenkin testata kaikissa olosuhteissa ja se puolestaan saattaa olla Iranille kynnyskysymys. Silloin jopa Venäjä sekä tietenkin Kiina joutuisivat vaikeaan tilanteeseen YK:n turvallisuusneuvostossa, mitä tehdä ja minkä puolesta painaa nappia. Todennäköisesti Iran käyttää apunaan tuttua bulvaaniaan Pohjois-Koreaa joka tunnetusti antaa aina pitkät piupaut kaikille sanktioille ja sen sellaisille uhkatekijöille.

Neuvotellaan siis rauhasta, se on hyvä. Mutta valitettavasti samaan aikaan sodan uhka on lähempänä kuin kymmeniin vuosiin. On hyvä muistaa että Hän joka Israelin vartioitsee ei torku eikä nuku. Hyvää alkanutta syksyä.

Pekka Sartola